Etelänavalle saapuminen oli shokki. Kipakassa pakkasessa työkoneiden, traktoreiden ja lentokoneiden meteli tuntui häiritsevältä. Olimme olleet kaksi kuukautta omissa oloissamme, korvissa vain sauvojen ja ahkion jalasten kirskunta tiukkaa pakkaslunta vastaan. Nyt moottorikelkat pärisivät ja työkoneet pitivät meteliä. Kiitoradalle laskeutui kuljetuskoneita, jotka pakkasen takia pitivät moottorit käynnissä pysähdyksen ajan.

Käytimme matkan aikana chileläistä aikaa, asemalla vuorostaan käytettiin Uuden Seelannin aikaa koska lennot tulivat pääasiassa sieltä. Muutenhan käytettävällä ajalla ei ole väliä, aurinko kiertää samalla korkeudella, eli n. 23° horisontin yläpuolella, koko ajan. Navallahan on vuodessa vain yksi päivä ja yksi yö.

Yhdysvaltalainen asema ei ole millään muotoa ”kuiva”, aseman kaupasta saa henkilökunta ostaa juomia ja muuta vahvasti subventoituun hintaan. Tilapäiset vierailijat eivät saisi ostaa kaupasta juuri subventoinnin ja ennustamattomuuden takia, mutta ainakin minulle möivät postikortteja ja –merkkejä sekä t-paitoja. Kirjeet oli mahdollista leimata paikan päällä Etelänavan leimalla.

Vasemmassa alakuvassa on napaa kuvaava seremoniallinen pallo, "oikea" napa on parin kymmenen metrin päässä alla olevan taulun edessä. Navan paikka liikkuu jatkuvasti, taulun takana näkyy navan paikkoja kuvaavia lippuja aikaisemmilta vuosilta.